PIKKUHUKKA

Käsikirjoitus:  Tapani Mononen

Käsikirjoitus mentori:

Kati keskihannu

PIKKUHUKKA on näytelmä, jonka aiheena on seksuaalinen hyväksikäyttö, tässä tapauksessa poikaan kohdistuva. Siinä tutkitaan kaikkia niitä jälkiä, jotka teko jättää pojan mieleen ja kehoon. Se tutkii myös rikkinäistä miehen mallia, jonka monet meistä miehistä ovat perineet, ja jota kannamme mukanamme usein siihen saakka, kunnes katkaisemme menneisyyden kahleet.

Työmetodimme on kaksisuuntainen: taiteellinen/fiktiivinen sekä tieteellinen/kokemuspohjainen.

Taiteellinen/fiktiivinen työmetodi käyttää kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka teatteri antaa tarinan luomiseen: improvisaatiota, käsikirjoitusta sekä valo- ja äänimaailmaa. Tavoitteena on antaa syvältä kumpuavan luovuuden yllättää myös tekijät itsensä ja tuottaa koko ajan uutta materiaalia.

Tieteellinen/kokemuspohjainen työmetodi hyödyntää kokemusasiantuntijuutta, erilaisia tutkimuksia, haastatteluja ja asiantuntijoiden lausuntoja. Tavoitteena on kerätä hyvin totuudenmukaista materiaalia vahvistamaan tarinaa.

Tavoitteena on, että yhdessä nämä kaksi elementtiä luovat teatteria, joka antaa vahvan elämyksen ja kokemuksen, herättää ajatuksia ja toimii keskustelun avaajana.

Näytelmäteos on uhrin selviytymistarina, mutta siihen sisältyy kohtaaminen ja tilinteko hyväksikäyttäjän eli SUSIMIEHEN kanssa.

SUSIMIEHEN hahmo on varjostanut aina PIKKUHUKAN elämää, ennen hyvin tiedostamattomasti, mutta muutamien voimakkaiden muistojen kautta hahmon läsnäolo muuttuu hyvin tietoiseksi. Luonnollisesti Pikkuhukka ei halua kohdata Susimiestä. Kohtaaminen tuottaa liikaa kipua, mutta tietyssä vaiheessa musta, määräämätön kipu käy ylitsepääsemättömäksi.
Niinpä Pikkuhukka päättää astua Susimiehen luolaan, mutta tämä ei ole helppo vastustaja. Susimies haluaa näyttämön itselleen, valta ja voima ovat hänelle kaikki kaikessa. Susimies on varma, että Pikkuhukalla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia, mutta Pikkuhukka on päättänyt kävellä tuleen...

“Olen lapsuudessani seksuaalisen hyväksikäytön kokenut mies. Tunne, joka minua on seurannut lähes koko elämäni on, että en osaa mitään. Välillä taas olen ollut maailman kovin jätkä ja sitten taas pikku paskiainen. PIKKUHUKKA ei ole minun tarinani vaan kaikkien kaltaisteni poikien tarina, joka toki kumpuaa omakohtaisuudesta. Se on tarina selviytymisestä, se on tarina toivosta,

siitä, että vaikeimmankin trauman läpikäyminen on mahdollista. Minulle vaikein vaihe on “SUSIMIEHEN” kohtaaminen. “ ( Tapani Mononen )

————————————————————————-

PIKKUHUKKA: “ Sit se terapeutti kysy, että mitä muistoja sulla on. Mulla mitään muistoja ole... En muista mitään. Sit se kysy uudestaan, että mitä sä muistat. Mä katoin sitä silmiin ja sanoin; vedä käteen, en mä mitään muista. Mitä mun pitäis muistaa ? Ja mitä sä tuijotat? Ei mulla mitään muistoja ole. Mitä muistoja mulla pitäs olla sitten? Haa, joo, tosi hienoja muistoja. Mitä sää kysyt että mitä mää muistan, kun mä en haluu muistaa, kun mä en muista ! Sää oot oikein kusipää ja mitä mää täällä terapiassa sitten teen? Kun mulla menee oikein hyvin, mulla menee tosi hyvin... No, mä vedin sitä turpaan kun se vittuili. Kai mulla kansalaisoikeudet on! Kuule mä meen nyt... sä voit jäädä tänne vetään käteen...mä meen nyt.

———————————————————————————

Yhteistyö Kati keskihannun kanssa

Kati Keskihannu on traumasensitiivisen teatterin pioneeri ja Kuroa Kollektiivin taiteellinen johtaja, ohjaaja, esiintyjä ja kouluttaja. Pikkuhukka-teoksessa Keskihannu työskentelee Tapani Monosen käsikirjoittajaparina sekä näyttämöteoksen ohjaajana. Idea Keskihannun ja Monosen yhteistyöstä syntyi Monosen osallistuttua yhteen Keskihannun järjestämistä etäseminaareista huhtikuussa 2020. Yhteistyötä on tehty etäyhteyksin toukokuusta 2020 alkaen. Käsikirjoituksen ensiversio luotiin intensiivijaksolla Suomessa 24.-31.8.2020.

“Elokuussa olin Suomessa ja vietin intensiivisen työviikon Kati Keskihannun kanssa “Pikkuhukka”- projektin parissa. Yhteistyö, joka oli alkanut virtuaalisesti, oli siis ensimmäistä kertaa kasvokkain tapahtuvaa. Pienen totuttelun jälkeen tarinan kehittäminen yhdessä sujui erinomaisesti, ja kaksi taiteilijaa löysi yhteisen sävelen toistensa ainutlaatuista ja erilaista taitelijaminää kunnioittaen. Saimme paljon lisää materiaalia näytelmämme pohjaksi. Viikko oli intensiivinen, mutta molemmat tiedostimme myös, että vaikean aiheen käsittely tarvitsee aikaa ja hengähdystaukoja. “ ( Tapani Mononen).

PIKKUHUKKA: “ Mä sanoin, että ei. Tajuuksä mä sanoin että ei. Mä sanoin, että EI... Mut ei se mitään auttanu... sit musta tuli JOO MIES. Lähetäänks sinne? JOO. Hakataanko mummoja? JOO. Mutta ei, ei, emmä haluu, emmä haluu apua, emmä haluu mitään, emmä haluu, emmä haluu, EI, EI,

EI ,EI !! Mitä kukaan haluu mua auttaa? Kukaan ei ymmärrä, sossutäti ei ymmärrä. Jos mä sanon ei, niin se yrittää kääntää ja vääntää... mut kun mä sanoin että EI. Voiksä tajuu et mä sanoin EI ? EI tarkottaa EI. Jos sanoo EI, niin se tarkottaa EI. Älä koske... EI.... Musta tuli JOO MIES, joo joo joo...Lähetäänks pimuja katteleen? Joo, joo, joo. Lähetäänks ryyppäämään? JOO !! Joo, joo, joo, joo... Onks paha olla? JOO. Onks kipu mustaa? JOO. Onks kivaa? JOO....... Mut nyt on EI... Se EI jäi kurkkuun kiinni. Mä en oo sanonu tätä kellekään, että se EI jäi kurkkuun kiinni.Se tuli kurkkuun asti, mutta sieltä se ei tullu ulos. Siks musta tuli JOO MIES. Mä on joo mies. Ja jos joku sanoo mulle että EI, niin mää oon valmis tappamaan sen. Kukaan ei sano mulle ei. Jos mää en saa sanoa ei, niin ei kukaan muukaan saa sanoa ei... Tajuutsä ? Jos sä tosiaan haluat auttaa mua niin ole hiljaa. Älä kysy miltä tuntuu, älä kysy mitä muistan, älä kysy miten menee... ole vaan siinä... ole vaan siinä mun kanssa... älä tuomitse...ole vaan siinä mun kanssa... Ja jos mä sanon että ei, niin se tarkoittaa että ei... Enkä mä osaa oikeasti sanoa että kyllä, kun musta tuli joo joo mies, mutta en mä sitä oikeesti tarkottanu... mut jos sä haluut oikeesti auttaa niin ole vaan siinä, älä mee pois vaan ole vaan siinä... ja jos mä haluun lähtee, niin älä sano mitään... anna mun vaan mennä... ja jos mä haluun, mä tuun takas... nyt mä meen... älä sano mitään, älä puhu, älä liiku, ole vaan siinä... kyl mä varmaan tuun takasin, mut jos sä teet mitään tai yrität seurata mua, sä et näe mua enää koskaan... tajuut sä? Mun pitää päättää... jos mä haluun, mä tuun. Ole vaan hiljaa. Nyt mä meen”

Kuinka tärkeää onkaan tulla kuulluksi, kuinka tärkeää on löytää turvallinen aikuinen, joka vain kuuntelee ja uskoo. Siitä aukeaa tie luottamukseen ja toivoon ja ehkä jonain päivänä siihen, että halaa itse sisällään olevaa haavoittunutta pikkupoikaa ja alkaa tämän vanhemmaksi, sellaiseksi, jota pikkupoika olisi niin palavasti tarvinnut. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

————————————————————————————————-

“On erittäin voimaannuttavaa, että pystyy rikkomaan oman hiljaisuutensa, kertomaan oman tarinansa ja aloittamaan parantumisen. Muitta vielä voimaannuttavampi on ajatus, että se, mitä on kokenut, voi auttaa ja tukea muita, jotka kamppailevat saman asian kanssa. Tätä toivon ja tämän takia tätä teen “ ( Tapani Mononen)

Kenen vuoksi sinä rikkoisit hiljaisuuden?